Loimaalaista pitkän linjan kalkitusurakoitsijaa Heikki Lintulaa voi pitää todellisena kalkitusveteraanina. Hän aloitti kalkinlevityksen jo 1970-luvun puolivälissä kyläsepän valmistamalla levittimellä, ja urakointi päättyi vasta nelisen vuotta sitten, 40 vuoden jälkeen.
Kalkitusurakoitsija Heikki Lintula on urakoinut varsinaissuomalaisilla pelloilla yli puolet elämästään, eli käytännössä lähes koko sen ajan, kun kalkkia on Suomessa levitetty koneellisesti pelloille.
Neljän vuosikymmenen aikana hän on tutustunut vakituisiksi asiakkaiksi tulleisiin satoihin viljelijöihin ja nähnyt kalkitustekniikan kehityksen, ja myös kalkituksen vaikutukset satoon. Niinpä hänellä riittää kokemusta ja tarinoita kerrottavaksi pitkältä uraltaan.
Heikki Lintulan kalkituskalustoa 1970- ja 1980-luvuilta. Kalkitusvaunua esittelee tuleva yrityksen jatkaja Juha Lintula, jolle kalkinlevitys tuli tutuksi jo 15-vuotiaasta lähtien.
Vielä neljä vuotta sitten Heikki Lintula oli tuttu näky levityskoneensa kanssa pelloilla, vaikka virallisesti yritys siirtyi jo 2000-luvun alussa hänen pojalleen Juha Lintulalle.
Nyttemmin Juha Lintulan omistaman monialayrityksen Lintula-Group Oy:n toiminta on laajentunut kalkituksesta maanrakennuspuolelle sekä villajätteen kierrätykseen.
”Jatkamme kalkitusta edelleen yhdellä kalkitusyksiköllä sekä omalla koukkulava-autolla, johon voi vaihtaa säiliön”, hän päivittää nykytilanteen.
Nykyisin Juha Lintulan yritys Lintula Group hoitaa itse omalla kalustolla niin kalkinajon kuin kalkitusurakoinninkin.
Kalkitusuralle Heikki Lintulan vei kauppias Ville Lehtinen Koski tl:stä, kun tämä sai ”ylipuhuttua” Lintulan kokeilemaan kalkitusta: hän myy kalkin ja Heikki levittää.
”Pitihän siihen tilaisuuteen tarttua. Ensimmäinen kone oli kyläseppä Haapasen tekemä avonainen laatikko, joka levitti kalkkia vain oman leveytensä verran. Sillä sai mennä pellon edestakaisin useaan kertaan, ja kun siinä oli pienet kuorma-auton renkaat, se oli huono kulkemaan lumessa”, Lintula muistelee.
Seuraavat koneet olivatkin sitten somerolaisen kalkinlevityskonevalmistaja Silento Oy:n Kapuja. Ensimmäisissä levittimissä kuorma-auto ajettiin mukana kulkeville rampeille eli ajopukeille kuorman kippaamiseksi levittimen takakuuppaan. Se taas nostettiin hydraulisesti levittimen päälle.
Vähitellen levitysvaunut suurenivat ja niiden levitysteho kasvoi. Jok’ikinen Heikki Lintulan levittämä kalkkitonni onkin ylhäällä hänen vaimonsa kirjaamina perinteisissä sinikantisissa vihoissa. Niistä voisikin laskea, paljonko hän on vuosikymmenten aikana levittänyt kalkkia sängelle ja paljonko hangelle. Lintula itse arvelee jaon menevän osapuilleen tasan.
”Sänkilevityksestä tykkäsin enemmän, kun pohja oli tasainen ja sääkin usein mukava. Talvisin meno oli kovalla pellolla epämiellyttävää, kun alkuaikoina traktorin ja levittimen renkaat olivat vielä pienet,” hän sanoo.
”Erityisesti 80-luvun kylmät talvet 1985 ja 1987 olivat hankalia. Talvella 1987 oli kuukauden verran 30 astetta pakkasta eikä traktoria meinannut saada käyntiin. Silti levitin sinä talvena 13 miljoonaa kiloa.”
Lintulat ovat aina levittäneet kuivaa kalkkia. Puhallusautojen yleistyessä otettiin käyttöön siihen soveltuva levityskalusto.
Talviset pellot saattoivat olla myös petollisia. Eräänä talvena kalkituksen tilannut isäntä unohti kertoa Lintulalle keskellä peltoa olleesta vesikuopasta, joka toimi kesäisin eläinten juomapaikkana.
”Kun se oli ohuessa jäässä ja lumi peitti jään, en osannut varoa ja ajoin sen yli normaalisti. Etupyöriä jää vielä kesti, muttei takapyöriä. Ne upposivat jään läpi ja traktori oli pystyssä kuin tikanpoika nivelakseli päin aisaa ja ulosottoakseli poikki.”
Syksyn märissä keleissä levittäminen onnistui usein pitkäänkin, kun levitin voitiin täyttää puhallusautolla tieltä eikä autolla tarvinnut yrittää ajaa pellolle. Aina sekään ei auttanut, sillä Lintula oli useammankin kerran kunnolla kiinni.
Pahimmillaan kalkitusyksikkö saatiin kuivalle maalle kahdella kaivinkoneella, kun yhdestä ei ollut mitään apua.
”En osannut yhtään arvata, että kauniisti sängellä oleva pelto yhtäkkiä pettää. Traktori upposi polttoainetankkia myöten pohjattomaan maahan. Kaikista hankalimpia ovatkin pellot, joissa maalaji huomaamatta muuttuu ja eri maalajit jäätyvät eri tahtiin.”
”Monesti vaaran huomaa vasta sitten, kun levittimen perästä jää vain vesijälki. Silloin ei auta pysähtyä vaan antaa mennä.”
Talvikalkituksessa oli aina myös ikävät yllätyksensä pohjan pettäessä. Pahimmillaan uponneen yksikön nostotyötön tarvittiin kaivinkone ja nosturiauto.
Entisaikaan tilauksia tuli urakoitsijalle monilla eri tavoilla. Heikki Lintula kertoo, kuinka kauppias saattoi kiikuttaa urakoitsijalle kotiin pahvilapulla tilauksia tai soittaa kotiin lankapuhelimella ilta-aikaan urakoitsijan ollessa päivät pellolla.
”Eikä aina edes tehty tilauksia. Kun johonkin meni kalkitsemaan, paikalle tuli muita isäntiä, jotka pyysivät kalkkia myös omalle pellolleen. Mutta olihan se orpoa olla ilman puhelinta.”
”Jos pellolla tarvitsi johonkin apua, piti katsoa mihin taloon meni puhelinlangat ja lähteä niitä seuraamalla taloon soittamaan. Ja jos kuski ei ollut käynyt koko kulmakunnalla, oli hänet haettava ja ohjattava pellolle.”
Lintula sanoo tilanteen muuttuneen täysin, kun ensimmäiset keskusvälitteiset arpit eli autoradiopuhelimet yleistyivät. Varsinkin alkuvaiheessa puhelut olivat kuitenkin niin kalliita, etteivät autokuskit aina raaskineet soittaa niillä. Sillä oli seurauksensa.
”Kun tieto ei kulkenut, kuski oli joskus aivan muualla kuin minä. Samoin myöhemmin varsinkin nuoremmat kuskit uskoivat navigaattoriin ja sen reitteihin kuin pukki suuriin sarviinsa.”
Hän sanoo ohjeistaneensa nykykuskeja aina kaikissa tilanteissa samalla lailla: kun asvaltti loppuu renkaiden alta, silloin puhelin käteen navigaattorista huolimatta ja varmistus, että varmaan ajaa oikeaa reittiä isolla yhdistelmällä. Parikin autonmittaa väärään suuntaan voi olla liikaa.
Kerrankin kuski ajoi yhdistelmän navigaattoriohjauksella neljän kilometrin päähän kalkittavasta pellosta umpikujaan ja tilan pihaan, jossa ei ollut mahdollisuutta kääntyä. Siinä olivat Lintulan mukaan vitsit vähissä, kun perävaunu tyhjättiin kalkista, joka sitten kuskattiin erikseen neljän kilometrin päähän.
”Saatavilla oli onneksi iso traktori, jolla tyhjätty perävaunu saatiin käännettyä. Nuppihan kääntyy ahtaassakin paikassa.”
Lue lisää Nordkalkin maanparannuskalkeista ja lataa Kalkitusopas!
Seuraatko meitä jo Facebookissa? Löydät meidät nimellä Nordkalk Maatalous
Käytämme evästeitä tarjotaksemme sinulle parhaan internetkokemuksen. Antamalla suostumuksen hyväksyt evästeiden käytön evästekäytäntömme mukaisesti.
Kun vierailet millä tahansa verkkosivustolla, se voi tallentaa tai hakea tietoja selaimellesi, enimmäkseen evästeiden muodossa. Hallitse henkilökohtaisia evästeitäsi täällä.
